57. Unelma onnesta

Olin juuri käynyt kirjastossa 7-vuotiaan tyttäreni ja 7-kuukatisen poikani kanssa, allekirjoittamassa työsopimuksen. Hankimme samalla tyttärelleni hänen elämänsä ensimmäisen kirjastokortin. Kyllä oli ylpeä hetki saada ikioma kortti! Olin myös tehnyt äitini yritykselle mainoksia kesän ratsastusleireistä, ja nyt kävelimme ilmoitustaululta toiselle levittämässä sanomaamme. Mietin siellä tylsiä krääsähyllyjä mittaillessani, miten satatuhatta euforista suomalaista on kerääntynyt Helsingin kaduille hurmioituneena jääkiekon maailmanmestaruudesta. Kuvittelin, että jos asuisin lähempänä Helsinkiä lähtisin varmasti kaduille minäkin, ihan vain nähdäkseni kansanjuhlan. Puhelin soi. Iloinen siskoni oli juuri lähdössä kaupungille juhlimaan. Oli nähnyt matsin eilen tavalla, jolla olisin itsekin halunnut nähdä: kapakassa iloisissa juhlatunnelmissa. "Olen nyt elänyt Elämää viime viikkojen aikana, ja halusin vain soittaa sinulle ja sanoa, että suosittelen!" "Ai mitä?" "No elämää! Olethan sä aika juntturissa siellä, sut pitää saada ulos enemmän."
Totta. Täällä minä kävelen Kodin Tavaratalossa kun muut kiljuvat ja tanssivat kaduilla. Aika masentavaa. Ajatukseni horjahtavat hetkeksi Puolityhjän Lasin maahan, missä kaikki on kovin harmaata. En ole koskaan pitänyt hauskaa, ajattelen. Silloin kun siihen oli mahdollisuus, kielsin sen itseltäni.  Nyt olen jumissa lasten kanssa ja elämäni onni on hyvin, hyvin pieniä tyytyväisyyden hetkiä. Suurimmaksi osaksi olen onnellinen, kun minulle rakkaat ihmiset iloitsevat jostain heille tärkeästä asiasta. All you need is love. Family is love. What else do you need? Kysyy joku Facebookissa. Totta, vastaan, mutta joskus olisi kiva maustaa sitä elämää hauskanpidolla. Wild and Crazy Fun.

Monta tuntia jälkeenpäin mietin vielä hauskanpitoa. Mikä on hauskaa? Wild and crazy fun? En ole hurmioitunut Leijonien voitosta. Olen pettynyt suomalaisiin idiootteihin, jotka riehuvat ja uhoavat kaduilla, polttavat Ruotsin lippuja ja ilmoittavat hakkaavansa kaikki ulkomaalaiset. Todennäköisesti, jos olisinkin mennyt voitonjuhliin, olisin jälleen kerran kokenut olevani kyvytön tuntemaan iloa. Olisin nähnyt kaiken ja miettinyt, miksen tunne mitään. Osaanko nauttia ollenkaan. Mitä kaipaan, milloin olisin onnellinen, mitä hurmio on minulle?

Mikä saisi minut irtautumaan itsestäni olemaan aito, vapaa, onnellinen, mikä saisi nauramaan? Kerran kalliokiipeily sai minut nauramaan täysin estottomasti, roikuin köysissä jyrkällä seinällä ja nauroin ilman mitään syytä. Olen joskus tuijottanut tuleen ja tuntenut suurta onnellista kaipausta. Olen tanssinut valkoisessa savussa, muiden katseilta suojattuna. Tanssinut omaa tanssiani, en kenenkään muun. Olen joskus saanut yhteyden johonkin ihmiseen, istunut sohvalla, koskettanut hänen kättään ensimmäisen kerran. Jutellut tuntitolkulla ja huomannut, että olen koko elämäni odottanut häntä.

Osaan minäkin olla onnellinen. Minun pitäisi vain löytää sinne jotenkin useammin. Elämä on lyhyt.

Tänään on tapahtunut hienoja asioita, mutta tänään, kun menen sänkyyn ja sammutan valot, minut tekee onnelliseksi se, että tunnen itseäni edes sen verran, että tiedän mikä minut tekisi, ja tekee onnelliseksi. Se ehkä on vastaus ikuiseen kysymykseen: Kuka sinä olet? Vastaus onkin ehkä toinen kysymys: Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Terhi Paukku

dreams about dancing around a fire, together with others. Dancing to celebrate peace, love and unity. Life. When did our culture abandon the true nature of dance? I need to get it back.