Kokeilimme jotain uutta, mies, vauva ja minä. Olimme statisteja Miss Farkku-Suomi-elokuvassa. (Tytär vietti hauskan iltapäivän ja yön rakkaan Murrensa (isoäidin) luona. )
Koko päivä irti omasta arjesta, paljon aikaa juttelemiseen, hengailuun - eikä mitään mahdollisuutta tehdä niitä tavallisia juttuja. Ei siivoamista, pyykin pesua, telkkarin katselua, tietokoneen näpyttelyä, etätöitä, kaupassa käyntiä. Lisäksi joku muu päättää, miltä näytämme ja mitä laitamme päällemme ja läsnäolomme ilahduttaa asianomaisia, vaikkemme teekään juuri muuta kuin annamme aikaamme. Vauva hurmasi kaikki ja lähtiessämme vauva sai raikuvat aplodit kuvausporukalta ja muilta statisteilta. Rento meininki - ei suorittamista, ei suurta taidetta, ei egoa. Vaihtelu virkistää.
23.5.11
59. Pukeutuminen hipiksi
Löysimme itsemme tilanteesta, joka selitetään kohdassa 60.
Istuin mieheni ja vauvan kanssa lattialla pukeutuneina hipeiksi, laulaen We shall overcome:ia kymmenien muiden hipeiksi pukeutuneiden tuntemattomien kanssa.
Löysin sen: sisäisen hippini. Hei, nimeni on Terhi ja minä olen hippi. Olen aina ollut hippi ja tulen aina olemaan hippi. Traagista kyllä aikamyrsky heitti minut kauas pois kotiplaneetaltani, väärään aikaan ja väärään paikkaan. Mutta oli ihanaa elää unelmassa vähän aikaa. Ja juro miehenikin oli niin kiltin näköinen virkatussa kukkaliivissään!'
:)
Istuin mieheni ja vauvan kanssa lattialla pukeutuneina hipeiksi, laulaen We shall overcome:ia kymmenien muiden hipeiksi pukeutuneiden tuntemattomien kanssa.
Löysin sen: sisäisen hippini. Hei, nimeni on Terhi ja minä olen hippi. Olen aina ollut hippi ja tulen aina olemaan hippi. Traagista kyllä aikamyrsky heitti minut kauas pois kotiplaneetaltani, väärään aikaan ja väärään paikkaan. Mutta oli ihanaa elää unelmassa vähän aikaa. Ja juro miehenikin oli niin kiltin näköinen virkatussa kukkaliivissään!'
:)
17.5.11
58. Kun saa päättää itse, minkä nimen antaa lapselleen
16.5.11
57. Unelma onnesta
Olin juuri käynyt kirjastossa 7-vuotiaan tyttäreni ja 7-kuukatisen poikani kanssa, allekirjoittamassa työsopimuksen. Hankimme samalla tyttärelleni hänen elämänsä ensimmäisen kirjastokortin. Kyllä oli ylpeä hetki saada ikioma kortti! Olin myös tehnyt äitini yritykselle mainoksia kesän ratsastusleireistä, ja nyt kävelimme ilmoitustaululta toiselle levittämässä sanomaamme. Mietin siellä tylsiä krääsähyllyjä mittaillessani, miten satatuhatta euforista suomalaista on kerääntynyt Helsingin kaduille hurmioituneena jääkiekon maailmanmestaruudesta. Kuvittelin, että jos asuisin lähempänä Helsinkiä lähtisin varmasti kaduille minäkin, ihan vain nähdäkseni kansanjuhlan. Puhelin soi. Iloinen siskoni oli juuri lähdössä kaupungille juhlimaan. Oli nähnyt matsin eilen tavalla, jolla olisin itsekin halunnut nähdä: kapakassa iloisissa juhlatunnelmissa. "Olen nyt elänyt Elämää viime viikkojen aikana, ja halusin vain soittaa sinulle ja sanoa, että suosittelen!" "Ai mitä?" "No elämää! Olethan sä aika juntturissa siellä, sut pitää saada ulos enemmän."
Totta. Täällä minä kävelen Kodin Tavaratalossa kun muut kiljuvat ja tanssivat kaduilla. Aika masentavaa. Ajatukseni horjahtavat hetkeksi Puolityhjän Lasin maahan, missä kaikki on kovin harmaata. En ole koskaan pitänyt hauskaa, ajattelen. Silloin kun siihen oli mahdollisuus, kielsin sen itseltäni. Nyt olen jumissa lasten kanssa ja elämäni onni on hyvin, hyvin pieniä tyytyväisyyden hetkiä. Suurimmaksi osaksi olen onnellinen, kun minulle rakkaat ihmiset iloitsevat jostain heille tärkeästä asiasta. All you need is love. Family is love. What else do you need? Kysyy joku Facebookissa. Totta, vastaan, mutta joskus olisi kiva maustaa sitä elämää hauskanpidolla. Wild and Crazy Fun.
Monta tuntia jälkeenpäin mietin vielä hauskanpitoa. Mikä on hauskaa? Wild and crazy fun? En ole hurmioitunut Leijonien voitosta. Olen pettynyt suomalaisiin idiootteihin, jotka riehuvat ja uhoavat kaduilla, polttavat Ruotsin lippuja ja ilmoittavat hakkaavansa kaikki ulkomaalaiset. Todennäköisesti, jos olisinkin mennyt voitonjuhliin, olisin jälleen kerran kokenut olevani kyvytön tuntemaan iloa. Olisin nähnyt kaiken ja miettinyt, miksen tunne mitään. Osaanko nauttia ollenkaan. Mitä kaipaan, milloin olisin onnellinen, mitä hurmio on minulle?
Mikä saisi minut irtautumaan itsestäni olemaan aito, vapaa, onnellinen, mikä saisi nauramaan? Kerran kalliokiipeily sai minut nauramaan täysin estottomasti, roikuin köysissä jyrkällä seinällä ja nauroin ilman mitään syytä. Olen joskus tuijottanut tuleen ja tuntenut suurta onnellista kaipausta. Olen tanssinut valkoisessa savussa, muiden katseilta suojattuna. Tanssinut omaa tanssiani, en kenenkään muun. Olen joskus saanut yhteyden johonkin ihmiseen, istunut sohvalla, koskettanut hänen kättään ensimmäisen kerran. Jutellut tuntitolkulla ja huomannut, että olen koko elämäni odottanut häntä.
Osaan minäkin olla onnellinen. Minun pitäisi vain löytää sinne jotenkin useammin. Elämä on lyhyt.
Tänään on tapahtunut hienoja asioita, mutta tänään, kun menen sänkyyn ja sammutan valot, minut tekee onnelliseksi se, että tunnen itseäni edes sen verran, että tiedän mikä minut tekisi, ja tekee onnelliseksi. Se ehkä on vastaus ikuiseen kysymykseen: Kuka sinä olet? Vastaus onkin ehkä toinen kysymys: Mikä tekee sinut onnelliseksi?
Totta. Täällä minä kävelen Kodin Tavaratalossa kun muut kiljuvat ja tanssivat kaduilla. Aika masentavaa. Ajatukseni horjahtavat hetkeksi Puolityhjän Lasin maahan, missä kaikki on kovin harmaata. En ole koskaan pitänyt hauskaa, ajattelen. Silloin kun siihen oli mahdollisuus, kielsin sen itseltäni. Nyt olen jumissa lasten kanssa ja elämäni onni on hyvin, hyvin pieniä tyytyväisyyden hetkiä. Suurimmaksi osaksi olen onnellinen, kun minulle rakkaat ihmiset iloitsevat jostain heille tärkeästä asiasta. All you need is love. Family is love. What else do you need? Kysyy joku Facebookissa. Totta, vastaan, mutta joskus olisi kiva maustaa sitä elämää hauskanpidolla. Wild and Crazy Fun.
Monta tuntia jälkeenpäin mietin vielä hauskanpitoa. Mikä on hauskaa? Wild and crazy fun? En ole hurmioitunut Leijonien voitosta. Olen pettynyt suomalaisiin idiootteihin, jotka riehuvat ja uhoavat kaduilla, polttavat Ruotsin lippuja ja ilmoittavat hakkaavansa kaikki ulkomaalaiset. Todennäköisesti, jos olisinkin mennyt voitonjuhliin, olisin jälleen kerran kokenut olevani kyvytön tuntemaan iloa. Olisin nähnyt kaiken ja miettinyt, miksen tunne mitään. Osaanko nauttia ollenkaan. Mitä kaipaan, milloin olisin onnellinen, mitä hurmio on minulle?
Mikä saisi minut irtautumaan itsestäni olemaan aito, vapaa, onnellinen, mikä saisi nauramaan? Kerran kalliokiipeily sai minut nauramaan täysin estottomasti, roikuin köysissä jyrkällä seinällä ja nauroin ilman mitään syytä. Olen joskus tuijottanut tuleen ja tuntenut suurta onnellista kaipausta. Olen tanssinut valkoisessa savussa, muiden katseilta suojattuna. Tanssinut omaa tanssiani, en kenenkään muun. Olen joskus saanut yhteyden johonkin ihmiseen, istunut sohvalla, koskettanut hänen kättään ensimmäisen kerran. Jutellut tuntitolkulla ja huomannut, että olen koko elämäni odottanut häntä.
Osaan minäkin olla onnellinen. Minun pitäisi vain löytää sinne jotenkin useammin. Elämä on lyhyt.
Tänään on tapahtunut hienoja asioita, mutta tänään, kun menen sänkyyn ja sammutan valot, minut tekee onnelliseksi se, että tunnen itseäni edes sen verran, että tiedän mikä minut tekisi, ja tekee onnelliseksi. Se ehkä on vastaus ikuiseen kysymykseen: Kuka sinä olet? Vastaus onkin ehkä toinen kysymys: Mikä tekee sinut onnelliseksi?
14.5.11
56. I'm truly happy that you're happy over a nice goal by Some Guy/Girl
Personally, I don't really care about football or ice hockey. I've even been very annoyed by the fact that the news on TV give so much time to sports every day. Aren't there more important things to talk about?
But on the other hand, sports might be one of the ways to world peace. People who run around the same field after a leather ball don't kill each other - in general.
For some reason, many people apparently have the need to compete and compare each other, instead of cooperating and building a better future for us all. It's hard for me to understand, but that's simply because I'm not like that. Maybe it's biological, some people are simply built that way. And one thing I truly believe in is that everyone should have the possibility to happiness and joy in whatever way they want to achieve it - as long as they don't hurt others.
And for us, who aren't as interested in trying to be faster, better and stronger than others, there's for example the arts; music, theater, literature. Or gardening. Or cooking. Or politics. Or gossip. Or hanging with our friends. Or walking in the forest. Or in the city.
I don't have to like you cup of tea, you don't have to like mine. We can still have a great tea party together :)
Peace, Love & Understanding,
Terhi, Self-proclaimed Mis(s) Information 2011
But on the other hand, sports might be one of the ways to world peace. People who run around the same field after a leather ball don't kill each other - in general.
For some reason, many people apparently have the need to compete and compare each other, instead of cooperating and building a better future for us all. It's hard for me to understand, but that's simply because I'm not like that. Maybe it's biological, some people are simply built that way. And one thing I truly believe in is that everyone should have the possibility to happiness and joy in whatever way they want to achieve it - as long as they don't hurt others.
And for us, who aren't as interested in trying to be faster, better and stronger than others, there's for example the arts; music, theater, literature. Or gardening. Or cooking. Or politics. Or gossip. Or hanging with our friends. Or walking in the forest. Or in the city.
I don't have to like you cup of tea, you don't have to like mine. We can still have a great tea party together :)
Peace, Love & Understanding,
Terhi, Self-proclaimed Mis(s) Information 2011
55. Kaunis "Ennen"-kuva
Kovin pitkälle sitä onnistuu uskottelemaan itselleen että hiljaa hyvä tulee, kyllä tämä tästä, teen sen sitten joskus elämäntaparemontilla, enkä sorru noihin ärsyttäviin muotidieetteihin. Mutta sitten yhtäkkiä tulee se salama kirkkaalta taivaalta ja päätän tehdä sen nyt heti.
(En itsesäälin tai itseinhon kourissa, päinvastoin. Näin itsestäni kuvan, ja olen mielestäni kaunis juuri tällaisenakin. Mutta kaunis Joku Toinen, en tunnista itseäni. Ja se, että kolmikymppisenä joka aamu sattuu joka paikkaan ja lasten kantaminen ja heidän kanssaan leikkiminen on niin raskasta, että istahdan mieluummin kiikkutuoliin aivan liian tutuin sanoin "Kulta rakas ei nyt. Äitiä vähän väsyttää.)
Ja kun sen aloittaa, se ei olekaan vaikeaa, vaan joka aamu paino on pudonnut eilisestä. Sitä juhliakseni laitan tähän röyhkeästi sen "Ennen" -kuvan. "Jälkeen"tulee sitten joskus kun siltä tuntuu. :)
(En itsesäälin tai itseinhon kourissa, päinvastoin. Näin itsestäni kuvan, ja olen mielestäni kaunis juuri tällaisenakin. Mutta kaunis Joku Toinen, en tunnista itseäni. Ja se, että kolmikymppisenä joka aamu sattuu joka paikkaan ja lasten kantaminen ja heidän kanssaan leikkiminen on niin raskasta, että istahdan mieluummin kiikkutuoliin aivan liian tutuin sanoin "Kulta rakas ei nyt. Äitiä vähän väsyttää.)
Ja kun sen aloittaa, se ei olekaan vaikeaa, vaan joka aamu paino on pudonnut eilisestä. Sitä juhliakseni laitan tähän röyhkeästi sen "Ennen" -kuvan. "Jälkeen"tulee sitten joskus kun siltä tuntuu. :)
9.5.11
54. Kevätpuuhat
53. Pyykin ripustaminen ulos kuivumaan
Värikkäät kankaat, pyykkinaru, auringonpaiste, lempeä tuuli. Rauhallinen toistuva liike. Lapsen silmin näkee miten kaunista pyykin ripustaminen on.
52. Hyvä kuva
Sain äitienpäivälahjaksi studiovalaistuskurssin (hyvä syy olla onnellinen). Pääsin siellä lopulta vähän leikkimään ja kokeilemaankin (toinen syy) ja kuinka ollakaan, samalle kurssille osui nainen, joka oli juuri oikeanlainen malli visiooni (kolmas syy) ja joka omisti vielä koristemiekan (neljäs syy)! Tästä lähti sitten idea valaistukseen ja koko kuvaan (inspiraatio se vasta hyvä syy onkin).
Onnistunut valokuva, erityisesti itseotettu sellainen kyllä onnellistaa ihmisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)